joten....

Oon kohdannu saatanan,ainakin sen pikku kätyrit. Kärsin jonkin asteen skitsofreniasta, masennuksesta, ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ymym. Tiedän mitä on elää ikuisessa pelossa, et koska tuloo kohtaus tai vajoon vaan yksinkertaisesti niin alas että sieltä pääseminen vie taas kuukausia. Tiedän mitä on olla surullinen ja kärttyinen ilman syytä. Oon kierrelly erilaisilla osastoilla, terapioissa, psyk.poleilla jo viimeiset 5 vuotta.

sairastumisen alkaessa punnittiin todelliset ystävät. Noh.. eipä rinnalleni jäänyt ketään. Se oli musertavaa, kertakaikkiaan. Ei se minu syytä ollut, että sairastuin. Silloin se kyllä tuntui siltä. Nykyään nauran ajatellessani kuinka kaikki pelkäsi erilaisuutta, sairastumista. Kuinka se epätietoisuus kaikesta sai heidät kaikkoamaan luotani. Omasta mielestäni en muuttunut ihmisenä paljoakaan. 

Kaksi vuotta sitten olin vähällä menettää henkeni. Olin psykiatrisella nuoriso-osastolla, näin harhoja. Kuulin erilaisia ääniä, ääniä jotka huusivat, kirkuivat, kirosivat.. käskivät kuolla. Olin  psykoosin vallassa. Vedin särkylääkkeitä.. n.27 000milliä. Sisuskaluni huusivat apua. Minut kiidätettiin suoraan teholle missä jouduin vatsahuuhteluun ja tippaan. (tässä välissä pitänee mainita kuinka sydämellinen oli Sjk:n teho-osaston työntekijät!) Oleilin siellä parisen päivää, jonka jälkeen minut siirrettiin Sjk:n sisätautien osastolle. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. En tiennyt mitä ajatella. Toisinaan ajattelin, että hyvä näin, pelastuin. Samalla olin hyvin pettynyt itseeni kun en onnistunut.

Viime toukokuu oli koko perheelleni raskas. Vanhimman veljeni poika kuoli äkillisesti, ikää vain 2,9v, flunssan jälkitautina aivokalvon tulehdus joka johti veren myrkytykseen.. pieni poika meni parissa tunnissa aivokuolleeksi. lähdimme porukalla yöllä klo 24 aikoihin ajamaan TAYSsiin katsomaan viimeisen kerran päivänsädettä. Se tunne kun näin pienen pojan makaavan isossa sairaalasängyssä lämpöpeitoissa ja letkujen alla.. sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Se sattui niin pahasti. Tietoisuus siitä ettei enää ikinä voi ottaa poikaa syliin ja rutistaa.. suukottaa ja sanoa kuinka rakas ja tärkeä hän on!  

Päivä päivältä ikävä ja kipu vain pahenee. Se ei hellitä. Se riistää sydäntä, mieltä ja koko kehoa. Syövyttää sisintä. En koskaan enää saa ottaa syliini tädin pientä peukkumiestä.

Hän oli itse täydellisyys. Hymy joka valloitta jokaisen ihmisen ja se tunne minkä pikku poika hymyllään ja naurullaan toi.. koko päivä tuntui kevyemmältä.

Otin viime juhannuksena tatuoinnin rintaan, Nuotiston ja kaksi tähteä. (kuva tulossa myöhemmin..) Violetti tähti kuvastaa pikkumiestä ja punainen omaa edesmennyttä serkkuani. Tatuoinnin jälkeen tuntui että he kaksi, minulle rakkaita, on aina mukana. Vaikka ovathan he sydämessä mutta jos sairauteni etenee ja unohdan asioita.. muistan heidät tähdistä.